Professorit: Tyroksiini ei todellakaan auta kaikkia vajaatoimintapotilaita

Tunnettu endokrinologian professori Antonio Bianco, joka on ollut mukana laatimassa Yhdysvaltain uusimpia kilpirauhasen vajaatoiminnan hoitosuosituksia vuonna 2014, ja jolla on oma tutkimuskeskus Chicagossa, on yhdessä apulaisprofessori Elizabeth McAninchin kanssa kirjoittanut artikkelin uusimpaan Lancet Diabetes & Endocrinologyyn, jossa hän kertoo miten tyroksiiniin aikanaan päädyttiin, ja että se ei auta kaikkia kilpirauhasen vajaatoimintapotilaita.

http://www.thelancet.com/journals/landia/article/PIIS2213-8587%2815%2900325-3/fulltext

Before 1970, the predominant treatment for hypothyroidism was desiccated thyroid, typically porcine, given at doses to resolve symptoms and normalise the basal metabolic rate and serum protein-bound iodine concentration. Thyrotoxic side-effects were not uncommon, but were remediable by dose reduction; patients with residual hypothyroid symptoms were not routinely reported. Although the efficacy of desiccated thyroid was inconsistent and the costs of levothyroxine had fallen, desiccated thyroid remained the preferred agent because concerns had arisen that levothyroxine monotherapy resulted in a relative T₃ deficiency.

Ennen vuotta 1970 yleisin kilpirauhasen vajaatoimintaan käytetty hoito oli kuivatusta sian kilpirauhasesta valmistettuja tabletteja, joita annettiin sellaisina annoksina, jotka poistivat oireet ja normalisoivat perusaineenvaihdunnan ja siihen aikaan mitatun proteiiniin sitoutuneen jodin pitoisuuden. Tyreotoksikoosi (kilpirauhashormonimyrkytys) ei ollut tavaton, mutta se pystyttiin hoitamaan vähentämällä annosta. Potilaita, joille jäi vajaatoimintaoireita, ei raportoitu rutiininomaisesti. Vaikka eläinperäisen lääkkeen vaikutus vaihteli ja levotyroksiinin hinta oli pudonnut, eläinperäisiä lääkkeitä käytettiin  edelleen mieluummin kuin levotyroksiinia, koska oli herännyt huoli siitä, että tyroksiinimonoterapia johti suhteelliseen T3-hormonin puutteeseen.

In the 1970s, the therapeutic approach changed after the development of the serum thyroid-stimulating hormone (TSH) radioimmunoassay, which showed that typical doses (200–400 μg per day of levothyroxine) were supratherapeutic, and the discovery that most circulating T₃ is derived via extrathyroidal conversion of T₄. From that point on, normalisation of serum TSH has become the treatment target to avoid the deleterious effects of iatrogenic thyrotoxicosis on the skeleton and heart, doses of levothyroxine have been substantially decreased, and levothyroxine monotherapy has become the preferred treatment in view of its excellent safety profile. Today, most patients do well with levothyroxine monotherapy, establishing normalisation of serum TSH concentrations and symptomatic remission. It is widely accepted that levothyroxine restores the T₄ pool and deiodinases regulate peripheral T₃ production.

1970-luvulla hoitosuunta muuttui, kun oli kehitetty TSH-tutkimusmenetelmä, joka osoitti että tyypilliset tyroksiiniannokset (200 – 400 µg/vrk) olivat liian suuria, ja oli saatu selville että suurin osa kiertävästä T3:sta muuntuu kilpirauhasen ulkopuolella T4:stä.  Sen jälkeen TSH:n normalisointi on ollut hoidon tavoite, jotta vältettäisiin vahingossa syntyneen tyreotoksikoosin haitalliset vaikutukset luustoon ja sydämeen. Tyroksiiniannoksia on myös olennaisesti pienennetty, ja tyroksiinimonoterapiasta on tullut suosituin hoitomuoto sen erinomaisen turvallisuusprofiilin takia. Tällä hetkellä useimmat potilaat voivat hyvin tyroksiinimonoterapialla, heidän TSH-arvonsa on normaali ja oireet ovat poistuneet. On yleisesti hyväksytty ajatusmalli, jonka mukaan tyroksiini palauttaa T4-varannot ja dejodinaasit säätävät perifeeristä T3-tuotantoa.

However, after this transition, some patients given levothyroxine (about 12%) were reported to have residual symptoms of hypothyroidism. Although psychological issues could have been coexisting in these patients, this finding suggests that adoption of this supposedly physiologically sensible regimen has set the scene for a new category of so-called euthyroid patients—ie, those given levothyroxine who have normal serum TSH but residual symptoms of hypothyroidism. In fact, other markers of thyroid hormone economy might not be fully normalised in patients given levothyroxine; the basal metabolic rate can remain subnormal, lipid abnormalities can persist, and the serum T₄:T₃ ratio is raised, with relatively lower serum T₃ concentrations. Notably, less attention has been given to the raised T₄:T₃ ratio because serum TSH dominates as the therapeutic target and the medical community has dogmatic confidence in the deiodinases to appropriately regulate tissue T₃ generation.

Tyroksiiniin siirtymisen jälkeen raportoitiin kuitenkin että eräät potilaat (noin 12 %) kärsivät edelleen vajaatoimintaoireista. Vaikka psykologiset ongelmat voivat olla myös läsnä näissä potilaissa, tämä löydös osoittaa että uuden hoitotavan myötä on syntynyt uusi potilasryhmä, ns. eutyreoottiset potilaat, eli ne tyroksiinia käyttävät potilaat joiden TSH on viitteissä mutta joilla on edelleen vajaatoimintaoireita. Itse asiassa muut kilpirauhashormonitalouden markkerit eivät ehkä ole normaaleja tyroksiinia käyttävillä potilailla: perusaineenvaihdunta saattaa pysyä liian alhaisena, veren rasva-arvot saattavat edelleen olla epänormaalit, ja seerumin T4:T3-suhde on koholla, kun T3-pitoisuus on suhteessa liian alhainen. On huomattavaa, ettei kohonneeseen T4:T3-suhteeseen ole kiinnitetty huomiota, koska TSH dominoi hoitoa ja lääketiedeyhteisöllä on opinkappaleena luottamus siihen, että dejodinaasit aina säätävät kudosten T3-tasot asianmukaisiksi.

———-

Available clinical evidence suggests that levothyroxine monotherapy does not represent a universally adequate replacement for thyroid function. The rationale underlying the transition to this strategy in the 1970s was not necessarily flawed—levothyroxine provided a safe, consistent dose and the clinical sequelae of the rise in T₄:T₃ ratio were not understood. Now that the mechanism underlying the inability of levothyroxine monotherapy to universally normalise serum T₃ in patients with normal serum TSH concentrations is understood, it is important that future investigations into the clinical significance of a low serum T₃ concentration or high T₄:T₃ ratio are done. High-quality randomised controlled clinical trials are also justified to assess whether patients with the Thr92Ala D2 polymorphism have a unique response to combination therapy. With continued investigations and evolving clinical insight, we hope that treatment strategies will be devised to help all patients achieve clinical and biochemical euthyroidism.

Saatavissa oleva kliininen näyttö osoittaa, ettei tyroksiinimonoterapia edusta yleisesti riittävää korvaushoitoa kilpirauhastoiminnalle. Ajatustapa tyroksiiniin siirtymiselle 1970-luvulla ei välttämättä ollut virheellinen. Levotyroksiini tarjosi turvallisen, tasaisen annoksen ja eikä T4:T3-suhteen nousun kliinisiä vaikutuksia ymmärretty. Nyt kun ymmärretään mekanismi , minkä takia tyroksiini ei kykene yleisesti normalisoimaan seerumin T3-tasoja potilailla joiden TSH on viitteissä, on tärkeää että tulevaisuudessa tutkitaan, mitkä ovat matalan T3-pitoisuuden tai korkean T4:T3-suhteen kliiniset vaikutukset. Laadukkaita, satunnaistettuja kliinisiä tutkimuksia tarvitaan arvioimaan, onko Thr92Ala D2-geenimuunnoksen omaavien potilaiden vaste yhdistelmäterapialle ainutlaatuinen.  Toivomme että jatkuvilla tutkimuksilla ja niistä syntyvällä kliinisellä ymmärtämyksellä kehitetään hoitostrategioita niin, että kaikki potilaat saavuttavat kliinisen ja biokemiallisen eutyreoosin.

 

Moniko potilas ei saa apua tyroksiinista?

Moniko potilas ei saa apua tyroksiinista, osa 2